Sain ystävältäni suklaakarkin. Pienen, viattoman Pätkiksen, minttutryffelisuklaata kai. Lipaisin sen menemään. Makeannälkä iski, pyysin toisen, lupasin maksaa takaisin. Kaverini sanoi, ettei tarvitsisi. Toinen suklaapala suli suussani suloisesti, voimakkaan makeana. Ihanaa.
Bussimatkalla kotiin huomasin, että kurkussani tuntui jotain. Suussani maistui suklaansekainen oksennus, vaikka mielessäni ei ollut käynytkään mahani tyhjennys. En tiedä, mistä se johtui, olenko vain oppinut tähän mennessä yhdistämään suklaan laattaamiseen. Bussin madellessa eteenpäin suklaapala pyöri mielessäni ja vatsani tuntui turpoavan. Nahkani tuntui pingottuvan kireälle. Aivan kuin olisin lihonut parissakymmenessä minuutissa viisi kiloa. Pahinta oli, että tiesin tarkkaan, mistä se johtui. Syyllinensyyllinensyyllinensyyllinen.
Päästyäni bussista katsoin sen perään pysäkillä, odottaen, että se ehtisi kadota puiden ja teiden mutkien taa. Heti kun sen ystävälliset takavalot olivat poistuneet näköpiiristäni, paiskasin laukkuni tienvarteen ja pinkaisin lähiöalueemme viereiseen metsään. Joka askeleella mietin tämän päätöksen hyviä ja huonoja puolia. Piilouduin vihertävän pajukon taakse, työnsin sormet kurkkuuni ja annoin mennä. Kahden suklaapalan lisäksi sain huomata päivän kouluruoan olevan mennyttä kalua.
Kävin pesemässä käteni läheisellä vesialueella. Vesi oli kylmää, mutta hinkkasin punertavia käsiäni minkä ehdin. Ne eivät saisi haista. Juuri kun nousin ylös, niskaani alkoi tipahdella jäätäviä pisaroita. Noin viiden sekunnin kuluttua kaikki näytti harmaalta: satoi rankasti. Juostessani laukulleni ja kotiin taivas ratkesi totaalisesti, joten kastuin läpimäräksi. Kotiovellani naapurimme alkoivat kysellä, miksi olin niin märkä: bussiaikataulun mukaan olisisn kerennyt sisälle ennen kuuron alkua. Teki vain mieli raitista ilmaa, vastasin.
Tätä menoa hampaani tippuvat suusta. Turpoaakohan vatsani muodottomaksi tämän oksentelun jatkuessa? Ehkä minun pitäisi syödä täysin terveellisesti, niin minun ei tarvitsisi hankkiutua eroon ylimääräisistä kaloreista. Ehkä parin kilon painonpudotus saisi minut olemaan tyytyväinen itseeni ja vähentäisi oksenteluani. Vaikka olen normaalipainoinen, olen silti ylipainon rajalla. En halua saada ortoreksiaa vaivakseni, mutta se voisi olla näin ensi alkuun terveempää kuin bulimia. Tänään aloitan lempeän laihdutuskuurin.
maanantai 30. toukokuuta 2011
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Golden Rax Pizzabuffet
Olen varma siitä, että äitini aavistaa jotain. Olen onnistunut salailemaan tätä häneltä jo kuukausia, mutta nyt hän on alkanut huomauttelemaan vähenevästä ja vähenevästä syömisestäni sekä päivittäisestä lenkkeilytarpeestani aina päivällisen jälkeen. Hänen kysyessään minulta asiasta viime viikolla valehtelin hänelle sujuvasti päin naamaa: enhän minä nyt sellaista, tyhmäksikö sinä minua luulet. Moraalini taitaa rapistua.
Tänään äitini ehdotti, että voisimme käydä pitkästä aikaa syömässä Raxissa. Edellisestä käynnistä oli jo melkein vuosi. Ilmoitin heti, etten halunnut syödä mitään - en tiedä, kumpi minua kammotti enemmän, lihominen vai oksentamisen mahdollisuus. Äitini kumminkin melkeinpä raahasi minut ruokapaikan ovesta sisään. Loppujen lopuksi söin niin vähän kuin mahdollista. Minulla oli monia kriteerejä: kuinka paljon minun täytyy syödä, ettei äitini epäile mitään? Paljonko mätän ruokaa napaani, etteivät rahat mene hukkaan? Paljonko pystyn tukkimaan ruokaa sisuksiini, ennen kuin vatsalaukkuni venyy kivuliaasti? Paljonko voin syödä, ennen kuin minulle tulee mieletön tarve tyhjentää vatsani?
Olin huomaavinani, että äitini tarkkaili minua syödessäni. Oli kyllä totta, että lautaselleni oli eksynyt enemmän ananasta kuin koskaan - olen lukenut jostain, että siitä on apua nesteenpoistossa, enkä voinut vastustaa halua kokeilla syödä sitä reilusti. Äitini valvovan silmän alla jouduin kuitenkin muuttamaan annosta epäterveellisemmäksi: hain vielä jäätelön ja ylimääräisen pienen kupin kaakaota heikentääkseni hänen epäilyjään entisestään.
Syönnin jälkeen suunnistimme kauppaan. Onnistuin jotenkin erkaantumaan äidistäni kaupassa ja hipsimään hänen huomaamattaan marketin yleiseen vessaan. Kaupassa oli suhteellisen vähän väkeä, vessa oli tyhjä eikä äitini ollut seurannut minua. Täydellinen tilaisuus. Olin jo kumartunut pöntön ylle, kun kiinnijäämisen pelko kuitenkin tavoitti minut. Haahuillessani vessakopissa kahden vaiheilla aloin keksiä itselleni syitä, miksi en oksentaisi. Joku voisi tulla vessaan. Ei yhdestä ateriasta liho, varsinkaan, jos syö muuten terveellisesti. Jatkuva oksentamiseni pilaa hyvinhoidetut hampaani. Minun piti muutenkin lopettaa tämä. Tämä syöminen voisi olla vaikkapa lahja äidilleni.
Vaikka en ollut tehnyt mitään, vedin vessan lähes mielenosoituksellisen päättäväisesti ja marssin pesemään käteni. Samalla sekunnilla kassaneiti astui vessaan ja sulkeutui koppiin. Tajusin tehneeni hyvän päätöksen. Silti tämä mässäämisreissu on kaivellut mieltäni koko päivän ja pitänyt yllä huonon omantunnon tunnetta. En haluaisi sitä riesakseni. Ei syöminen voi tehdä minusta huonoa ihmistä.
En jostain syystä ole kuitenkaan syönyt mitään muuta koko päivänä.
Tänään äitini ehdotti, että voisimme käydä pitkästä aikaa syömässä Raxissa. Edellisestä käynnistä oli jo melkein vuosi. Ilmoitin heti, etten halunnut syödä mitään - en tiedä, kumpi minua kammotti enemmän, lihominen vai oksentamisen mahdollisuus. Äitini kumminkin melkeinpä raahasi minut ruokapaikan ovesta sisään. Loppujen lopuksi söin niin vähän kuin mahdollista. Minulla oli monia kriteerejä: kuinka paljon minun täytyy syödä, ettei äitini epäile mitään? Paljonko mätän ruokaa napaani, etteivät rahat mene hukkaan? Paljonko pystyn tukkimaan ruokaa sisuksiini, ennen kuin vatsalaukkuni venyy kivuliaasti? Paljonko voin syödä, ennen kuin minulle tulee mieletön tarve tyhjentää vatsani?
Olin huomaavinani, että äitini tarkkaili minua syödessäni. Oli kyllä totta, että lautaselleni oli eksynyt enemmän ananasta kuin koskaan - olen lukenut jostain, että siitä on apua nesteenpoistossa, enkä voinut vastustaa halua kokeilla syödä sitä reilusti. Äitini valvovan silmän alla jouduin kuitenkin muuttamaan annosta epäterveellisemmäksi: hain vielä jäätelön ja ylimääräisen pienen kupin kaakaota heikentääkseni hänen epäilyjään entisestään.
Syönnin jälkeen suunnistimme kauppaan. Onnistuin jotenkin erkaantumaan äidistäni kaupassa ja hipsimään hänen huomaamattaan marketin yleiseen vessaan. Kaupassa oli suhteellisen vähän väkeä, vessa oli tyhjä eikä äitini ollut seurannut minua. Täydellinen tilaisuus. Olin jo kumartunut pöntön ylle, kun kiinnijäämisen pelko kuitenkin tavoitti minut. Haahuillessani vessakopissa kahden vaiheilla aloin keksiä itselleni syitä, miksi en oksentaisi. Joku voisi tulla vessaan. Ei yhdestä ateriasta liho, varsinkaan, jos syö muuten terveellisesti. Jatkuva oksentamiseni pilaa hyvinhoidetut hampaani. Minun piti muutenkin lopettaa tämä. Tämä syöminen voisi olla vaikkapa lahja äidilleni.
Vaikka en ollut tehnyt mitään, vedin vessan lähes mielenosoituksellisen päättäväisesti ja marssin pesemään käteni. Samalla sekunnilla kassaneiti astui vessaan ja sulkeutui koppiin. Tajusin tehneeni hyvän päätöksen. Silti tämä mässäämisreissu on kaivellut mieltäni koko päivän ja pitänyt yllä huonon omantunnon tunnetta. En haluaisi sitä riesakseni. Ei syöminen voi tehdä minusta huonoa ihmistä.
En jostain syystä ole kuitenkaan syönyt mitään muuta koko päivänä.
lauantai 28. toukokuuta 2011
Minä, Lumi
Olen törmännyt useisiin vastaavanlaisiin blogeihin, joten en usko, että minulla on mitään uutta sanottavaa sairaudestani.
Olen normaalipainoinen nuori, joka sairastaa diagnosoimatonta bulimiaa. Minulla on pakonomainen tarve ahmia lähes päivittäin suurehkot määrät ruokaa kerralla ja oksentaa sen jälkeen kaikki ulos. Aina, kun tunnen vatsani olevan täynnä, minut valtaa ahdistava tunne, koska tiedän syöneeni liikaa. Valtava lihomisen pelko ja painajaismaisen sekava olotila pakottavat minut hankkiutumaan syömästäni ruuasta eroon mahdollisimman nopeasti. Syömishäiriön salaaminen kaikilta läheisiltäni on kuitenkin aina vain vaikeampaa.
Olen nyt tiedostanut olevani sairas. Toisinaan oma toimintani kuvottaa minua: ruuan pitäisi tuottaa mielihyvää eikä ajaa epätoivoisiin tekoihin. Minulla oli ennen suhteellisen terve asenne ruokaan, mutta olen aina pitänyt itseäni liian lihavana.
Päätin luoda blogistani osan terapiaani ja paikan, johon voin kirjata omia ajatuksiani ja tuntemuksiani aiheesta. En tahtoisi kenenkään toisen nuoren lipsahtavan samalle kalorien laskennan rytmittämälle polulle. Aion parantua, ennen kuin bulimia tuhoaa terveyteni.
Olen normaalipainoinen nuori, joka sairastaa diagnosoimatonta bulimiaa. Minulla on pakonomainen tarve ahmia lähes päivittäin suurehkot määrät ruokaa kerralla ja oksentaa sen jälkeen kaikki ulos. Aina, kun tunnen vatsani olevan täynnä, minut valtaa ahdistava tunne, koska tiedän syöneeni liikaa. Valtava lihomisen pelko ja painajaismaisen sekava olotila pakottavat minut hankkiutumaan syömästäni ruuasta eroon mahdollisimman nopeasti. Syömishäiriön salaaminen kaikilta läheisiltäni on kuitenkin aina vain vaikeampaa.
Olen nyt tiedostanut olevani sairas. Toisinaan oma toimintani kuvottaa minua: ruuan pitäisi tuottaa mielihyvää eikä ajaa epätoivoisiin tekoihin. Minulla oli ennen suhteellisen terve asenne ruokaan, mutta olen aina pitänyt itseäni liian lihavana.
Päätin luoda blogistani osan terapiaani ja paikan, johon voin kirjata omia ajatuksiani ja tuntemuksiani aiheesta. En tahtoisi kenenkään toisen nuoren lipsahtavan samalle kalorien laskennan rytmittämälle polulle. Aion parantua, ennen kuin bulimia tuhoaa terveyteni.
Tilaa:
Kommentit (Atom)