Sain ystävältäni suklaakarkin. Pienen, viattoman Pätkiksen, minttutryffelisuklaata kai. Lipaisin sen menemään. Makeannälkä iski, pyysin toisen, lupasin maksaa takaisin. Kaverini sanoi, ettei tarvitsisi. Toinen suklaapala suli suussani suloisesti, voimakkaan makeana. Ihanaa.
Bussimatkalla kotiin huomasin, että kurkussani tuntui jotain. Suussani maistui suklaansekainen oksennus, vaikka mielessäni ei ollut käynytkään mahani tyhjennys. En tiedä, mistä se johtui, olenko vain oppinut tähän mennessä yhdistämään suklaan laattaamiseen. Bussin madellessa eteenpäin suklaapala pyöri mielessäni ja vatsani tuntui turpoavan. Nahkani tuntui pingottuvan kireälle. Aivan kuin olisin lihonut parissakymmenessä minuutissa viisi kiloa. Pahinta oli, että tiesin tarkkaan, mistä se johtui. Syyllinensyyllinensyyllinensyyllinen.
Päästyäni bussista katsoin sen perään pysäkillä, odottaen, että se ehtisi kadota puiden ja teiden mutkien taa. Heti kun sen ystävälliset takavalot olivat poistuneet näköpiiristäni, paiskasin laukkuni tienvarteen ja pinkaisin lähiöalueemme viereiseen metsään. Joka askeleella mietin tämän päätöksen hyviä ja huonoja puolia. Piilouduin vihertävän pajukon taakse, työnsin sormet kurkkuuni ja annoin mennä. Kahden suklaapalan lisäksi sain huomata päivän kouluruoan olevan mennyttä kalua.
Kävin pesemässä käteni läheisellä vesialueella. Vesi oli kylmää, mutta hinkkasin punertavia käsiäni minkä ehdin. Ne eivät saisi haista. Juuri kun nousin ylös, niskaani alkoi tipahdella jäätäviä pisaroita. Noin viiden sekunnin kuluttua kaikki näytti harmaalta: satoi rankasti. Juostessani laukulleni ja kotiin taivas ratkesi totaalisesti, joten kastuin läpimäräksi. Kotiovellani naapurimme alkoivat kysellä, miksi olin niin märkä: bussiaikataulun mukaan olisisn kerennyt sisälle ennen kuuron alkua. Teki vain mieli raitista ilmaa, vastasin.
Tätä menoa hampaani tippuvat suusta. Turpoaakohan vatsani muodottomaksi tämän oksentelun jatkuessa? Ehkä minun pitäisi syödä täysin terveellisesti, niin minun ei tarvitsisi hankkiutua eroon ylimääräisistä kaloreista. Ehkä parin kilon painonpudotus saisi minut olemaan tyytyväinen itseeni ja vähentäisi oksenteluani. Vaikka olen normaalipainoinen, olen silti ylipainon rajalla. En halua saada ortoreksiaa vaivakseni, mutta se voisi olla näin ensi alkuun terveempää kuin bulimia. Tänään aloitan lempeän laihdutuskuurin.
Syömishäröisenä häröilee jänniä. Vai eikö itseäsikin vähän väliä jälkeenpäin naurata miten typerältä oma käytös vaikuttaa aika ajoin? ; ) Eihän sitä kahdesta karkista liho.
VastaaPoistaVertaistukena voisin suositella jo avun hakemista ongelmaan, se tulee vain kasvamaan ja jatkumaan jos sille antautuu. Lisäksi paino voi hyvinkin lähteä laskuun, kun syöminen palautuu normaaliksi ja aineenvaihdunta ei enää kärsi paastoamisesta ja oksentelusta.
Toivottavasti jatkat kirjoittelua, on lohdullista lukea oman kokemusten kanssa samankaltaisista tarinoista.
Jotenkin rauhoittavaa lukea tällästä ku on itellä samoja ajaymtuksia ja tekoja :/ jatka kirjoittamista!
VastaaPoista